Imperium Romanum

Kaikissa maissa Välimeren ympärillä, Pohjois-Afrikasta ja Espanjasta Vähän Aasian rannikoille, hallitsi nyt uuden maailman hallitsijan tahto, nimittäin Rooman. Sen jälkeen, kun suuret semiittiset vallat ”Hedelmällisen puolikuun” alueella olivat kulkeneet tuhoansa kohti, oli myös Palestiina tullut kuulumaan Rooman maailmanvaltaan. Rautainen Rooma asetti nyt virkoihin ne miehet, jotka hallitsivat ja verottivat tätä maata, ja roomalaiset miehitysjoukot huolehtivat siitä, että Rooman tahtoa noudatettiin.

Mutta Hellas asetti yhä enemmän leimansa roomalaiseen kulttuuriin. Siitä tuli suuressa määrin kreikkalaista kulttuuria, ja kreikka oli sivistyskieltä kaikille kansoille, joita Rooma hallitsi.

Alueellisia uudelleenjärjestelyjä

Vuonna 63 eKr roomalainen kenraali Pompeius valloitti joukkoineen Jerusalemin ja hävitti sen temppelin. Hän järjesti myös uudelleen Syyria-Palestiinan alueen hallinnon. Huomattava osa Hasmonien kuningaskunnan alueista, mm. Samaria, liitettiin Syyrian maakuntaan. Itä-Jordanian maasta vain pieni Perea jäi edelleen Juudean hallintoalueeseen. Galilean keskiosa, jonka asukkaat kuuluivat suurimmaksi osaksi Jerusalemin kulttiseurakuntaan, sai edelleen kuulua hallinnollisesti samaan alueeseen. Myöskin Idumea (Edom) pysyi Juudean yhteydessä. Pompeiuksen järjestely hajotti Hasmonien valtakunnan, mutta salli juutalaisten uskonnonharjoituksen. Ylimmäisenä pappina oli edelleen Hasmonien sukuun kuuluva Hyrkanus II. Uuden käskynhaltijan, A. Gabinuksen, tultua v. 57 eKr Syyriaan, Hyrkanus menetti kokonaan poliittisen asemansa, mutta säilytti virkansa ylimmäisenä pappina. 

Rooman imperaattori Cajus Julius Caesar nimitti idumealaisen Antipatroksen Juudean  prokuraattoriksi v. 47 eKr.Tämä nimitti poikansa Herodeksen sotajoukkojen ylipäälliköksi Galileaan.

Vuonna 40 Herodes, isänsä kuoltua, nimitettiin kuninkaaksi juutalaisten koko alueelle. Hän joutui vastustajansa, makkabilaisen Antigonuksen, kanssa välienselvittelyyn, jossa tämä menetti henkensä. Seuraavana operaationa oli vallata Jerusalem, missä yhteydessä koko makkabilainen suku vuonna 37 eKr hävitettiin. 

Juutalaiset vihasivat Herodesta, koska he pitivät häntä Rooman ystävänä. Herodes idumealaisena ei ollut kuningas Daavidin jälkeläinen, vaan polveutui Esausta. Herodes kuului muodollisesti Jerusalemin kulttiseurakuntaan, mutta tosiasiallisesti hän oli hellenistinen, pakanallinen hallitsija. Hän halusi tehdä hyvän vaikutuksen alamaisiinsa ja saada hyväksyminen Rooman taholta. Sen vuoksi hän rakensi etenkin Jerusalemiin upeita rakennuksia. Rakennustyöt vaativat suuria rahasummia. Hänen aikanaan Jerusalemiin aloitettiin vuonna 19 eKr rakentaa uutta temppeliä, jonka päärakennus  tuli  valmiiksi  noin  v. 9 eKr. Myöskin  kuninkaan linna uudistettiin. Herodes Suuren aikana perustettiin uusia kaupunkeja, mm. Kesarea Välimeren rannalle.

Poliittis-uskonnollisista puolueista

Israelin henkinen kehitys hellenistisenä kautena voidaan sivuuttaa muutamalla viittauksella. Tänä aikana saivat alkunsa ne erilaiset virtaukset, jotka ovat tuttuja Uudesta Testamentista. 

Ylemmän papiston muodostama saddukeusten puolue oli taipuvainen ottamaan vastaan vaikutteita hellenistisestä sivistyksestä. Fariseusten asenne taas oli ankarasti hellenismin vastainen. Toisaalta saddukeukset eivät hyväksyneet Israelin uskontoon tulleita uusia käsityksiä. Oppi ylösnousemuksesta on Uudesta Testamentista tuttu saddukeusten ja fariseusten välisenä kiistakysymyksenä. Fariseukset omaksuivat eräitä uusia ajatuksia. Varsinkin lopunaikaa koskevat opit saivat heidän keskuudessaan sijaa. Maailmanhistoria muodostui heidän käsityksensä mukaan useammasta maailmankaudesta. Nyt oli viimeinen menossa, sen jälkeen  seuraisi  Jumalan  valtakausi. 

Tämä ajatus oli innoittanut ja rohkaissut juutalaisia Makkabien sodissa. Kun puhtaasti uskonnolliset päämäärät myöhemmin muuttuivat poliittisiksi, fariseukset eivät enää ainakaan yleisesti hyväksyneet Hasmonien  pyrkimyksiä. He pitivät huolta Mooseksen lain määräysten pikkutarkasta noudattamisesta. Lain tutkimisesta ja selittämisestä jokapäiväisen elämän tilanteita varten tuli heidän keskeinen tehtävänsä. Muodostamiaan sääntöjä he pyrkivät myös tarkoin noudattamaan.

Kolmannen ryhmän, joka tavallisesti mainitaan saddukeusten ja fariseusten rinnalla, muodostivat essealaiset. He olivat vielä jyrkempiä lain tulkinnassa ja sen noudattamisessa kuin fariseukset. He joutuivat ristiriitaan Jerusalemin kulttiseurakunnan kanssa, koska he hyväksyivät vain saadokilaisen ylimmäisen papin. (Saadok oli Daavidin aikainen ylimmäinen pappi).

Herodilaiset olivat saddukealaismielistä hoviväkeä, Jerusalemin ylhäisöä, jotka muodostivat Herodeksen sukua tukevan puolueen. Herodekset eivät olleet puhdasta juutalaista syntyperää, vaan idumealaisia. He olivat tulleet juutalaisen kuningassuvun sijaan, ja heillä oli jopa papillista arvoa. Farisealaisille sekä Herodekset että roomalaiset olivat kansallisen itsenäisyyden vihattuja esteitä.

Herodekset hallitsijoina

Antipatroksen poika Herodes oli silmiinpistävä henkilö ja ansaitsi hyvinkin tulla kutsutuksi lisänimellä ”Suuri”. Hän vahvisti valtakuntaansa taloudellisesti ja laajensi sen aluetta. Hän ymmärsi sen tosiasian, että hänen auktoriteettinsa lepäsi Rooman suosiolla. Taitavalla diplomatialla hän säilytti asemansa silloinkin, kun Roomassa oli käynnissä voimien taistelu eri vallantavoittelijoiden välillä. Julius Caesar oli murhattu v. 44 e.Kr. Hänen jälkeensä vallasta taistelivat Antonius ja Octavianus.

Herodeksen valtakunnassa asui hyvin sekalaista kansaa, jonka vuoksi hän yritti saavuttaa yhtenäisyyttä hellenisoimalla sitä. Herodes oli hallitsijana julma ja väkivaltainen sekä kansaa että omia sukulaisiaan kohtaan. Niinpä hänen kuoltuaan alamaiset varmaankin huokaisivat helpotuksesta. Eräs aikalainen juutalaishistorioitsija on ehkä parhaiten kuvannut kansan tunteita Herodeksesta: ”Hän varasti valtaistuimen kuin kettu, hän hallitsi kuin tiikeri ja hän kuoli kuin koira.”

Herodes Suuren kuollessa v. 4 eKr hänen valtakuntansa   peri   kolme   hänen   poikaansa. Arkelaos (vv. 4 eKr – 6 jKr) peri Juudean, Samarian ja Idumean, Herodes Antipas (vv. 4 eKr – 39 jKr) peri Galilean ja Perean, Herodes Filippus (vv. vv. 4 eKr – 34 jKr) peri Galilean järven itäpuolisen alueen, jonka asujaimisto ei ollut juutalaisia. Rooman keisari Augustus (Octavianus) ratifioi tämän perimysjärjestyksen. Kuitenkaan perijät eivät saaneet kantaa kuningas-titteliä, vaan heitä nimitettiin tetrarkeiksi (maaherra). Viimeinen Herodes-sukuinen hallitsija oli Herodes Agrippa II, joka oli Herodes Suuren pojanpojan poika, ja hallitsi Galileaa ja Pereaa vv. 53 – 100.

Arkelaosta eivät juutalaiset hyväksyneet. Riitaisan, lyhyen   hallituskauden   seurauksena   keisari  Augustus  v. 6 jKr peruutti Arkelaoksen hallituksen, ja Juudasta tuli keisarillinen maakunta, jota hallitsi roomalainen prokuraattori Kesareasta käsin. Useimmat prokuraattorit halveksivat syvästi juutalaisten uskonnollisia tunteita ja käyttäytyivät tahdittomasti, jopa ärsyttävästi. Kuuluisin prokuraattoreista oli Pontius Pilatus, joka oli virassa 26 – 36 jKr. Esimerkiksi hän toi Jerusalemiin roomalaisia sotilasstandardeja, joissa oli keisarin kuva. Hän ryösti temppelin aarteita ja rakennutti akvedukteja näillä varoilla.

Juutalaisten messiasongelma

Unelma messiaasta oli eräs Israelin uskonnon perusasioita, yhtä luonteenomainen kuin monoteismi tai dogmi liitosta. Toisin kuin muut vanhan ajan uskonnot juutalaisuus ei sijoittanut kultaista aikaa kaukaiseen menneisyyteen, vaan he odottivat sen olevan juuri tulossa. Tämä toivo onnellisemmasta ajasta kuin nykyhetki oli kiteytynyt suurenmoisen kuvan ympärille: odotettiin kaitselmuksen antamaa henkilöä, jonka tehtävänä olisi tämän kulta-ajan toteuttaminen. 

Kristillisen ajan aattona tätä olentoa mainittiin arvonimellä, jonka Pyhä kirja oli antanut Jumalan käyttämille, kaitselmuksen johtamille henkilöille, Israelin kuninkaille, ylipapeille, jopa ulkomaalaisille yksinvaltiaille (esim. Persian kuningas Kyyros), jotka olivat tehneet hyvää Israelin kansalle. Tämä nimitys oli Herran voideltu, hepreaksi messias, kreikaksi khristos. Tätä henkilöhahmoa odotettiin voimakkaasti ja hartaasti, ja tämä valtava toivo oli sukupolvesta toiseen elähdyttänyt uskovien sydämiä. 

Jo puolitoistasataa vuotta ennen Jeesuksen syntymää monet alkoivat innokkaasti odottaa tällaisen valtiaan saapumista. Eräs ryhmä, joka oli asettunut asumaan Kuolleen meren rannikolle, odotti kahta Messiasta. Toisen piti olla pappi ja toisen maallinen hallitsija eli kuningas. 

Betlehemin tähti

Kuningas Herodes Suuren ollessa hallitsijana viimeisiä vuosiaan, hän sai kuulla, että muukalaisia liikkui seudulla ja kyselivät juutalaisten kuninkaasta, joka kuului syntyneen äskettäin. Herodes pelästyi ja kutsui luokseen ylipapit ja lainopettajat ja sai vahvistuksen huhuille. Kutsuttuaan luokseen nämä muukalaiset hän sai kuulla tähdestä, joka oli johdattanut heidät Juudeaan. Herodes lähetti sanan ja pyysi näitä tulemaan luokseen sitten, kun he olivat löytäneet tämän vastasyntyneen ”kuninkaan”, jotta hänkin voisi mennä tätä kunnioittamaan. Mutta vieraat eivät palanneetkaan Herodeksen luo, vaan menivät kotiinsa nähtyään lapsen ja annettuaan hänelle lahjansa. 

Herodes raivostui, kun hän huomasi tietäjien pettäneen hänet, ja antoi käskyn surmata kaksivuotiaat ja sitä nuoremmat poikalapset, sillä hän pelkäsi oman valtaistuimensa puolesta. Betlehemin lähistöllä olleet paimenet tulivat innoissaan kaupunkiin ja kertoivat, että heille oli ilmestynyt enkeli, joka oli kehoittanut  heitä menemään kaupunkiin, koska siellä nyt oli syntynyt Vapahtaja, joka on Kristus, Herra. 

Juutalainen kansa, joka kuuli paimenten kertomuksen ja näki lapsen, alkoi aavistella, joko nyt, tänä murheen ja tuskan aikana, heidän toiveensa toteutuisi.  Elettyään vuosisatoja Jumalan lupauksen varassa he tahtoivat uskoa, että Kaikkivaltias vihdoinkin toteuttaisi riemuvoittonsa, kostaisi vihollisilleen ja palauttaisi Israelille sen oikeudet ja kunnian. Pelastuksen täytyi olla lähellä juuri siksi, että kansa eli nöyryytettynä ja vieraan ikeen alla. Tuhannet merkit osoittivat, kuinka voimakas tämä messiaaninen odotus oli Pyhän lapsen syntyessä. Oliko Israelin lunastus tuleva huomispäivänä?

Evankeliumi todistaa monissa kohdin tämän odotuksen hartaudesta. Kansan yhteinen toivo kaikui Johannes Kastajalle osoitetuista kysymyksistä: Kuka sinä olet? Tämä tarkoitti: Oletko sinä messias? Se ilmenee samarialaisen naisen koruttomasta vakuutuksesta: ”Minä tiedän, että messias on tuleva.” Samoin kysymyksestä, jonka Johannes Kastaja lähettää Jeesukselle: ”Oletko sinä se, joka on tuleva, vai onko meidän odotettava jotakuta toista?” Samaa osoitti kansan Jeesukselle osoittama kunnioitus, kun hän saapui palmusunnuntaina Jerusalemiin. Tämä tunne oli niin valtava, että Jeesuksen oli pakko hillitä kansan liiallista intoa, kun se aikoi päätä pahkaa julistaa hänet kuninkaaksi.

Se, joka luki Pyhiä kirjoituksia tarkemmin, saattoi kuitenkin löytää sieltä toisen, äärettömän paljon liikuttavamman kuvan. Se oli kärsivän Messiaan kuva, sellaisen, joka otti kannettavakseen ihmisten vaivan ja hädän, joka uhrasi henkensä sovitukseksi heidän synneistään. Profeetta Jesaja oli kirjoittanut tästä ylenkatsotusta, ihmisten hylkäämästä kipujen miehestä ja sairauden tuttavasta, joka kantoi meidän sairautemme, joka on runneltu meidän pahain tekojemme tähden (Jes. 53. luku).

Niinpä nähtiinkin pääsiäisperjantaina vuonna 30 Jerusalemin porraskaduilla säälittävän näköinen mies, kasvot verisinä ja likaisina, kantamassa harteillaan painavaa hirttä horjuvin askelin.  Häntä oli saattamassa osasto roomalaislegioonan apujoukkoja ynnä muutamia ystäviä, lähinnä naisia. 

Kuolemaantuomittu, jota vietiin teloituspaikalle, ei liene ollut noina aikoina kovin harvinainen näky. Ja kun kaikki oli päättynyt, kun Golgatan kukkulalle, kulkukoirien ja korppikotkien rakastamalle paikalle, kohosi kolme ristiä, Jeesuksen ja kahden ryövärin ristit,  pysähtyikö monikaan Jaffan tien kulkijoista katselemaan näitä onnettomia ihmispoloisia, lukemaan kirjoitusta, joka oli asetettu keskimmäisen ylle, ja kysymään noppaa pelaavilta sotilailta: Kuka tämä on? Keskellä juutalaisen kansan arkipäivää historian tärkein tapaus meni kenties ohi aivan huomaamatta.

Ensi numerossa: Viimeiset taistelut ja häviö.