Vanha Israel ja Jerusalemin kulttiyhteisö, joka tuomitsi Jeesuksen ristiinnaulittavaksi, tuhoutui infernossa, jolla ei juuri ole vertaistaan historiassa. Se tapahtui ”juutalaisten sodassa” vuoden 66 ja 70 välisenä aikana jKr.

 

Alati nousi yhä kovaäänisempiä ääniä vihattua Roomaa vastaan. Seloottien eli kiivailijoiden puolueeseen liittyi fanaatikkoja ja kapinallisia, jotka lakkaamatta vaativat, että vieraan vallan joukkojen täytyy poistua Palestiinasta. Joka ainoa näistä kapinallisista kantoi tikaria kätkettynä vaatteisiinsa. Heidän tekemänsä väkivallanteot synnyttivät levottomuutta maassa. Roomalaisten käskynhaltijoiden ylivoiman näytökset lisäsivät tilanteen kärjistymistä, samoin ääriaineiston tulo kaupunkiin lisäsi jännitystä.

 

Kasvava katkeruus johti toukokuussa vuonna 66 avoimeen  yhteenottoon, kun prokuraattori Florus vaati valtavan määrän (17 talenttia) temppeliverosta maksettavaksi Roomalle. Kapinalliset yllättivät roomalaisten varusjoukon, ja koko Jerusalem joutui kapinallisten käsiin. Välittömästi tämän jälkeen julkaistiin kielto suorittaa jokapäiväistä uhritoimitusta keisarille, mikä johti avoimen taistelun alkamiseen Rooman maailmanvaltaa vastaan. Kääpiö Jerusalem oli heittänyt taisteluhansikkaan Imperium Romanumille! 

 

Kansannousu levisi yli koko maan, eikä Florus enää hallinnut tilannetta. Syyrian maaherra Gallus lähetti kiireesti legioonan nostoväkeä, mutta suurten menetysten jälkeen hänen oli pakko vetää joukkonsa takaisin. Kapinalliset olivat herroja maassa.

 

Roomassa keisari Nero antoi roomalaisten joukkojen ylipäällikkyyden kuuluisalle sotapäällikölle Vespasianukselle, joka oli saavuttanut menestystä Britannian valloituksessa. Vespasianus, mukanaan poikansa Titus, eteni kolmen legioonan vahvuisella joukolla pohjoisesta Galileaan. Lokakuussa 67 Galilea valloitetiin. Seuraavana vuonna jatkui juutalaisten alistaminen. Kesken kaiken taistelun Galileassa kuultiin hälyuutinen Roomasta: keisari Nero oli tehnyt itsemurhan.  Neron kuolema johti kiistaan valtaistuimesta. Legioonalaiset halusivat keisariksi Vespasianuksen, ja hänet valittiinkin vuonna 69. Hän matkusti Roomaan ja jätti juutalaissodan päättämisen pojalleen Titukselle. 

 

Keväällä 70 Titus seisoi valtavan 80000 miehen sotajoukon kera Jerusalemin edustalla. Tänne oli pyhiinvaeltajia kerääntynyt läheltä ja kaukaa viettämään pääsiäisjuhlaa. Kun käskyä antautua ei toteltu, Titus antoi määräyksen hyökätä. Saatuaan heittokoneillaan muuriin aukon Titus komensi miehensä marssimaan kaupunkiin.  

 

Mutta uppiniskaisesti juutalaiset kieltäytyivät antautumasta. Taistelut Rooman legioonien ja kaupunkiin pääsiäiseksi kokoontuneen suuren juutalaisjoukon välillä jatkuivat. Piirittäjät odottivat ruokatarvikkeiden loppumista piiritetyiltä. Kiinni otetut juutalaiset ristiinnaulittiin muurien ulkopuolelle. Ihmisruumiiden kasat muurien ulkopuolella kasvoivat ja levittivät löyhkää ympäriinsä. Lopulta roomalaiset pääsivät tunkeutumaan sisäpihalle ja puisille temppelin porteille. Titus komensi sytyttämään portit tuleen. Porttien tuhouduttua roomalaiset pääsivät sisään ja verinen lähitaistelu alkoi. 

 

Elokuussa vuonna 70 Rooman legioonat olivat valloittaneet juutalaisten pyhäkön  ja pystyttivät sinne standaarinsa voitonmerkkinä ja uhrasivat keisarille sen edessä. Puolet  Jerusalemia  oli nyt roomalaisten käsissä, ja juutalaiset näkivät savupilarin nousevan palavasta temppelistä. Loput Jerusalemista valloitettiin verisissä taisteluissa.

 

Juutalaisten menetykset ihmisuhreissa olivat valtavat. Historioitsija Tacitus on laskenut, että asukkaiden lukumäärä piirityksen alussa oli 600000. Vankien luku oli 97000 ja ulos kannettujen ruumiiden luku oli 155800.

 

Vuonna 71 sodasta Roomaan palaava Titus näytti Forumilla, minkä valtavan voiton hän oli saavuttanut  – hänen voittokulkueessa oli 700 juutalaista vankia ja kaksi kallisarvoista kultaista esinettä: seitsenhaarainen kynttilänjalka ja näkyleipäpöytä Jerusalemin temppelistä. Ansioistaan  – ehkä juuri Palestiinassa – Titus valittiin keisariksi v.79 isänsä jälkeen.

 

Eräin paikoin maaseudulla taistelut jatkuivat edelleen. Aikoinaan Herodes Suuri oli rakentanut erämaalinnoituksia omaksi turvakseen ja varustanut ne muonavarastoilla. Nyt hajalle lyödyt juutalaiset pakenivat näihin linnoituksiin. Juudean maaherran johdolla roomalaiset valloittivat ne yhden toisensa jälkeen. Kapinallisten viimeisenä turvapaikkana oli Masada, joka vallattiin vasta keväällä 72. Kun tilanne oli linnoituksessa kehittynyt täysin toivottomaksi, sen yli 900 puolustajaa surmasi itsensä. Vain kaksi naista ja viisi lasta tuli raunioista esiin kertomaan, miten kaikki oli tapahtunut.

 

Temppelin tuhoutumisen jälkeen juutalaisuuden koossapitäväksi voimaksi tuli Jumalan sana. Sitä tutkittiin ja tulkittiin, ja Vanhan Testamentin sanamuotokin tuli keskeisen tärkeäksi asiaksi. Vanhan Testamentin kaanon vahvistettiin noin vuonna 90 jKr Jamniassa pidetyssä kokouksessa.

 

Juutalaisten kapinaa seuranneitten vuosikymmenten tapahtumista on hyvin niukalti tietoja. Keisarit eivät yleensä olleet suopeita juutalaisia kohtaan. Keisari Trajanuksen (98 – 117 jKr) aikana lienee erikoisesti harjoitettu painostusta juutalaisia vastaan.

 

Keisari Hadrianuksen (117 – 138 jKr) aikana juutalaiset nousivat vielä kerran kapinaan Roomaa vastaan. Roomalaiset olivat rakentaneet Jerusalemin raunioille kaupungin, jolle annettiin nimi Aelia Capitolina keisari Hadrianuksen kunniaksi. Keisarin sukunimi oli nimittäin Aelius. Juutalaisten kapinoitsijoiden johtajaksi asettui eräs Simeon-niminen mies. Kristilliset kirjailijat käyttävät hänestä lisänimeä Bar-Kokhba, ”Tähden poika”.

 

Kapina alkoi v. 132 jKr. Roomalaiset eivät aluksi kiinnittäneet siihen tarpeeksi huomiota. Sen vuoksi Simeonin onnistui vapauttaa Israel. Menestys herätti juutalaisissa toiveita, että Simeon todella oli Messias ja että Jumala oli nyt väkevällä kädellä tarttunut kansansa kohtaloihin. Keisari Hadrianus sai tiedon kapinasta ja hän lähetti Juudeaan taitavan sotapäällikön, Julius Severuksen. Hän näki parhaaksi ”motittaa” juutalaisten joukot useampaan eri paikkaan ja antoi heidän menehtyä nälkään tai janoon. Vuonna 135 jKr kapina oli kukistettu. 

 

Maa oli perin pohjin hävitetty. Vangiksi otetut juutalaiset myytiin orjiksi tai kuljetettiin Egyptiin. Jerusalemista tuli roomalainen provinssi, ja juutalaisilta oli kaupungin alueelle pääsy kielletty kuolemanrangaistuksen uhalla. Alueen nimi Juudea muutettiin nimeksi Palestiina (=Filistean maa). Ei edes provinssin nimessä saanut näkyä mitään, mikä viittaisi juutalaisiin. Israelin kansasta oli tullut muukalaisia omassa maassaan. Sen historia oli päättynyt.